Näkymättömyys tappaa – kuulluksi tuleminen voi pelastaa ihmishenkiä
—
Kun tuntuu, että apua ei löydy, pienikin sana tai katse voi olla ratkaiseva. Yksikin ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, voi muuttaa kaiken.
“Miten ottaa itsetuhoisuus puheeksi?”
Klassinen kysymys. On ammattilaisen näkökulma, miten sitä kuuluu kysyä. On sen näkökulma, jolta kysytään. “Miten tähän kuuluu vastata? Mitä sitten tapahtuu? Haluanko “jäädä kiinni?” Haluanko että minua ”autetaan”, jos olen haaveillut asiasta? Mistä asiasta? Siitä, että kipu loppuu. Eihän se “auttaminen” ole mitään auttamista, jos olen jo yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt, eikä sitä apua tule mistään. Silloin, jokainen uusi yritys on uusi piiskan isku. Ei minulta itselleni, vaan sieltä taholta, mistä yritän saada apua. Kuulen jo itseltäni jatkuvasti: “Olen pilannut kaiken. Kukaan ei halua minua. Olen turha tälle yhteiskunnalle myös yhteiskunnan näkökulmasta. Virhe oli se, kun synnyin, ei se kun kuolen. Kuolema ei ole tragedia, elämä on.” Tällaiset lohduttomat ajatukset, eivät ole vain serotoniinin tai muiden välittäjäaineiden puutoksen aiheuttama vääristymä, ne ovat näin ajattelevan oma syvä kokemus.
Itsemurhaa hautovan kehossa tapahtuu muutoksia. Syke ja verenpaine voivat olla pysyvästi korkealla. Immuunipuolustus heikkenee. Fyysinen kipukynnys voi muuttua. Uni – ja ruokailurytmi voi muuttua. Vähemmästäkin. Ihmisen elimistö on ohjelmoitu suojelemaan ja ylläpitämään elämää viimeiseen asti. Kun ihminen kokee mielessään, että kuolema on ratkaisu asioihin, se vetää kropan sekaisin.
Liian usein suurin kynnys ei olekaan tunnustaa, että ei pärjää yksin. Tuskallisin ja vaikein osa tulee silloin, kun hakee apua uudestaan ja uudestaan, eikä sitä apua tule. Saa ainoastaan kuulla, että on soittanut TAAS väärään numeroon. Se, mihin pyytää apua, ei kuulu virkailijan vastuulle. Virkailija antaa seuraavan numeron, joka ei johda mihinkään. Kaikki tiet johtavat lopulta hätäkeskukseen, kriisikeskus tuuttaa varattua tai neuvontalinja kehottaa yrittämään hetken kuluttua uudelleen. Metro – tai juna-asemalla henkilövahingon sattuessa ihmiset tuijottavat puhelimiaan. Yli 700 vuosittaisen itsemurhan maassa tapahtuma ei ole mitään niin ainutkertaista tai koskettavaa, että katse nousisi puhelimesta.
Uidessani itse syvimmissä vesissä on tuntunut, kuin istuisin panssarilasisessa laatikossa ja koko muu maailma ihan lähellä – mutta lasin takana. Laatikossa ei pystynyt liikkumaan tai hengittämään, vain näkemään maailman siellä toisella puolella. En saanut vastakaikua lääkärinvastaanotolla: yrittäessäni saada väärän diagnoosin vaihdettua oikeaksi, minulle sanottiin, ettei diagnoosin nimellä ole väliä. Olin lääkärissä, eikä sillä ollut väliä mikä minua vaivaa. Kipuni johtui lukuisista traumaattisista kokemuksista. Ei pikkuviasta aivoissani, joka aiheutti minulle alakuloa, kuten lapsena oli selitetty lääkärin toimesta, siinä vastatäytetyn masennuskyselyn äärellä.
Elämä on joskus tuntunut itsestäni siltä, kuin olisin jo kuollut ja ainoa, joka yrittää elvyttää minut, on minä itse. Joskus tämä on johtunut siitä, että elämässäni on ollut siinä määrin hetkiä, joina olen ollut joutunut pärjäämään yksin, etten ole aina kyennyt näkemään sitä, että joku koettaa tulla hätiin.
Järjestelmä, sanat ja diagnoosit ovat kylmiä. Ne eivät kerro, miksi joku voi huonosti; ne vain liittävät siihen nimen. Muistot nuorisopsykiatriasta tuntuvat minusta nyt, kuin olisin hengittänyt pakkasilmaa. Vaikka henkilökunta oli ystävällistä, kukaan nuori ei nauti diagnoosien saamisesta, varsinkaan diagnoosien, jotka myöhemmin paljastuvat vääriksi. Jokainen nuori tahtoo vain tuntea itsensä normaaliksi.
Pitkään luulin olevani viallinen, että reagoin kaikkeen väärin. Minulla oli tunteita ja muistoja, joita en ymmärtänyt. Vasta aikuisena aloin nähdä, että en ollut hullu; olin elänyt traumaluupissa ja reagoinut traumatisoituneen tavalla Ilman tietoa en ollut osannut antaa asialle nimeä. Vielä edellisen kerrankin lääkärillä käydessäni, kuulin, ettei diagnoosin nimellä ole väliä. Mutta niillä sanoilla, joita kenenkin paperiin merkataan, on väliä. Vasta kun sain tietää, mistä oli kysymys, saatoin alkaa katsoa itseäni lempeämmin, vähä vähältä.
Itsetuhoiset ajatukset ovat usein traumaperäisiä – ne eivät kerro ihmisen arvosta, voimasta tai todellisuudesta mitään, vaan kivun syvyydestä. Traumassa itsemurha-ajatukset eivät usein kerro halusta kuolla, vaan siitä, että ihminen kokee olevansa niin syvässä loukussa, ettei näe muuta tietä ulos kuin kuoleman. Samalla hän ei kuitenkaan pysty näkemään kaikkea sitä, mistä on jo selvinnyt ihan omalla sinnikkyydellään.
Tällä hetkellä todella monen sinnikkyys on koetuksella ihan ilman traumojakin jo yleisen työttömyystilanteen, leikkausten ja niistä aiheutuvan köyhyyden vuoksi. Suomessa on pitkään opetettu, että ’jokainen vastaa itsestään’, ja että julkinen järjestelmä on se, joka hoitaa, jos ihminen ei pärjää. Ihmistä ei kuitenkaan ole rakennettu sellaiseen elämään. Ihminen tarvitsee toista ihmistä lähelleen, eikä sitä muuta, vaikka itsensä kuinka ruoskisi kuoliaaksi häpeästä. Vaikka ei ole mitään syytä hävetä. Ei silloinkaan, kun se viimeinen kriisipuhelin ei vastaa. Kun ihminen joutuu pyytämään apua yhä uudelleen ja jää silti ilman, syntyy häpeä. Mitä suurempi hätä, sitä isommaksi häpeä saattaa kasvaa, kun hätähuutoon ei vastata. Häpeä on silloin selviytymiskeino: ‘Jos minä olisin toisenlainen, minut olisi nähty, minua olisi kuultu ja autettu. Se, mitä tuo tunne sanoo, ei kuitenkaan ole totta.
Nyt tuntuu olevan hetki, jona järjestelmä horjuu monella tavalla. Ei ole ihme, että moni nuori etsii ja saa lohtua tekoälyltä, koska se kuuntelee keskeyttämättä ja ottaa jokaisen sanan vastaan. Ehkä elämme aikaa, jolloin se on teknologia, joka muistuttaa meitä siitä, mitä ihmisyys parhaimmillaan on: kuuntelua, kohtaamista, välittämistä. Se, että järjestelmä horjuu ei ole loppu. Se tarkoittaa, että ihmiset voivat kehittää jotain uutta ja parempaa. Ehkä Suomen ei tarvitse joskus olla (hieman kärjistettynä) miljoonien erillisten maa, jonka turva on sosiaaliturvassa. Lämpö, yhteys ja ymmärrys eivät synny järjestelmästä, vaan ihmisestä ihmiselle. Pienikin sana, katse tai kysymys voi pelastaa elämän. Niitä lisää tähän maahan.
– Anyway the wind blows-
Kirjoitus on julkaistu nimimerkillä asian henkilökohtaisuuden vuoksi. Kirjoittaja on osallistunut Sospedin järjestämään toimintaan. Jos kirjoitus kosketti juuri sinua ja koet olevasi vaikeassa elämäntilanteessa: älä jää yksin. Avun, tuen ja vertaisuuden hakeminen kannattaa aina.
Hiljaisuus voi tappaa,