Mediatoimintaa kaikille

Haastattelussa Mari Pienimäki, päätutkija NYT-nuorisohankkeessa Tampereen yliopistolla sekä tutkimuspäällikkö journalismin, median ja viestinnän tutkimuskeskuksessa Cometissa.

Toimittajana Anna Petsorowo

TIIVISTELMÄ:
Inklusiivisen mediakasvatuksen käsite kehitettiin Nuoret estradille -tutkimushankkeessa yhdessä mediakasvatuksen professori Sirkku Kotilaisen kanssa. Inklusiivisessa mediakasvatuksessa toiminnan rakenteet ja toimintakulttuuri mahdollistavat kaikkien osallistumisen.

Inklusiivisesti ajateltuna yhteisöjä, toimintakulttuuria ja -rakenteita kehitetään sellaisiksi, että kaikki voivat lähtökohtaisesti olla mukana. Haavoittuvassakin asemassa olevat ihmiset voisivat ja haluaisivat osallistua yhteiskuntaan, yhteisöön tai johonkin pieneen ryhmään. Inklusiivisuus ei estä yksilöllistä tukemista. Toiminnan rakenteet ja yksilöllinen tuki eivät ole keskenään vaihtoehtoisia.

Inklusiivisen mediakasvatuksen mallin viisi avaintekijään:

Turvalliset tilat
Toiminnan tilan pitää lähtökohtaisesti olla turvallinen ja osallistujien täytyy tietää, että siellä on turvallista toimia. Tila on luonteeltaan hyväksyvä ja kannustava, niin fyysisesti, psyykkisesti kuin henkisesti.

Luottamus kyvykkyyteen
Usein haavoittuvassa asemassa olevilla ihmisillä saattaa olla piileviä kykyjä, jotka eivät ole aiemmin nousseet esille. Tutkimushankkeen työpajoissa luotettiin siihen, että jokaisella nuorella on joitakin vahvuuksia ja kykyjä. Näitä nuoren taitoja pyrittiin tuomaan esille.

Välittävä vuorovaikutus
Luottamuksellisten suhteiden rakentaminen oli tärkeää sekä ohjaajien että nuorten kesken. Vuorovaikutusleikit edistivät luottamuksen syntymistä ja sitä kautta nuorten kesken ilmapiiriä, että toimintaan on helppo osallistua. Näin nuoret voivat kokea, että ovat hyväksyttyjä itsenään.

Luova median tekeminen
Median tekeminen itse oli keskeistä. Tavoitteena oli kehittää mediataitoja ja kriittistä medialukutaitoa. Tekemällä oppiminen oli tärkeää haavoittuvassa asemassa oleville nuorille. Tekemisessä luovuus osoittautui tärkeäksi.

Autenttinen toimijuus
Nuorille tarjottiin oikeita mahdollisuuksia esittää mediateoksiaan. Sitä kautta nuoret voivat kokea olevansa osa yhteisöä ja yhteiskuntaa. Esim. hankkeessa nuoret julkaisivat valokuvia aidossa nuorten lehdessä. Lisäksi oli taidenäyttelyitä, luovan kirjoittamisen pajoja ja teatteriesitys oikealle yleisölle. Nämä kokemukset olivat valtauttavia ja kannustavia.

Hankkeessa hyödynnettiin Ryanin ja Desin yms. kehittämää itsemäärämisteoriaa (Self Determination Theory), joka koostuu kolmesta perustarpeesta
1) autonomia
2) kyvykkyyden kokemus
3) tarve olla suhteessa toisiin ihmisiin

Itsemääräämisoikeuden lisääminen ja edistäminen voivat lisätä nuorten hyvinvointia ja osallistumista. Osalla nuorista on pätevyyden ja kyvykkyyden osalta esimerkiksi huonoja kokemuksia koulusta. Nuori ei ollut menestynyt kovin hyvin, mutta sitten mediatoiminnassa saattoikin kokea kyvykkyyttä. Heillä saattoi olla piileviä mediaan liittyviä taitoja.

Vinkkejä toiminnan kehittämiseksi inklusiivisemmaksi:

– Miettikää miten fyysiset, henkiset ja psyykkisetkin olosuhteet olisivat turvallisemmat.

– Miettikää, millaisilla keinoilla voitte tukea ja nostaa osallistujien vahvuuksia esiin ja nojata heidän valmiuksiinsa sekä kiinnostuksiinsa.

– Laittakaa aikaa siihen, että vuorovaikutus on välittävää, hyväksyvää, kannustavaa ja kunnioittavaa.

– Käyttäkää luovia menetelmiä, joiden kautta autatte nuoria jollakin lailla ylittämään itsensä ja saavuttamaan onnistumisen kokemuksia.

– Tarjotkaa nuorille aitoja mahdollisuuksia näyttää kykyjä, tuoda esille taitoja ja mediasisältöjä.

– Mieti onko meidän toimintakulttuurissamme joitakin asioita, jotka ovat jollakin lailla este mukana olemiselle. Osallistumisen, tekemisen ja onnistumisen olisi oltava niin fyysisesti kuin henkisestikin mahdollista kaikille.

Haastattelussa Saija Salonen, Toimittajana Jani Välimäki
Salonen työskentelee tuottajana Sosped-säätiön Mieletöntä valoa -toiminnassa, sekä uudessa Mediatoimintaa kaikille -projektissa. Salosen Tampereen yliopistolle tekemä maisterintutkielma, Inklusiivinen mediakasvatus sosiaalipedagogiikan käytännöissä, julkaistiin viime vuonna. Voit tutustua työhön täällä: trepo.tuni.fi/handle/10024/132154

TIIVISTELMÄ
Salonen kutsui tutkielmassaan vapauttavaksi mediakasvatukseksi mediatoiminnan kautta tapahtuvia muutoksia, joita osa toimintaan osallistujista kuvasi kokeneensa. Vapauttavassa mediakasvatuksessa osallistujilla on mahdollisuus kokea roolimuutoksia, oppia moninäkökulmaisuutta sekä suuntautua ulospäin totutuista sosiaalisista kuvioista.

• Roolimuutoksiksi kuvataan osallistujan uusia roolikokemuksia, esimerkiksi toimittajan roolin omaksumista ja kokemusta merkityksellisessä tehtävässä toimimisesta.

• Moninäkökulmaisuuden kehittyminen on muiden kuuntelemisen kehittymistä ja asioiden moninäkökulmaisuuden hyväksymistä. Sen oppimista, että samassa tilanteessa voi olla useampi näkemys ”todellisuudesta”.

• Ulospäinsuuntautuminen on liikkumista esimerkiksi toimittajan työssä itselleen uusissa sosiaalisissa kuvioissa ja olemalla yhteydessä muihin kuin oman sosiaalisen lähiympäristönsä ihmisiin.

Näiden muutosten mahdollistuminen vie aikaa, edellyttää luottamusta ja lämmintä vuorovaikutusta ”toimitusryhmässä”. Näiden kokemusten lisäksi osallistujat oppivat median tekemisestä, vuorovaikutuksesta, kehittävät digitaalisia lukutaitojaan ja voivat tuottaa itselleen merkityksellisiä asioita mediaesityksiksi. Mediatoimintaan osallistumisen kautta heidän ”äänensä” voi vahvistua yhteiskunnassa. Toimittajan työ ja median tekemisen taidot tukevat kriittistä, yhteiskuntaa mahdollisesti muuttavaa tai vähintään uusia näkökulmia esittelevää, median kautta käytävää vuorovaikutusta.

Mediatoimintaa kaikille -projektia on lähdetty tuottamaan osittain siitä tarpeesta, että vastaavaa mediatoimintaa ei Suomessa juurikaan ole, eikä sitä ole aikaisemmin mallinnettu opasmuotoon. Salonen haluaisi, että useammalla olisi mahdollisuus osallistua vastaavaan toimintaan ja siksi työmenetelmien näkyväksi tekeminen on hänestä tärkeää.

Heikki ja Henrik kertovat kokemuksistaan mediatoimintaan osallistumisesta ja sen vaikutuksista heidän elämässään.

Heikki kertoo kokemustarinan positiivisesta mielenterveydestä inklusiivisessa mediatoiminnassa. Miten mediatoiminta on auttanut Heikkiä ja mitä eväitä hän elämäänsä on mediatoiminnasta saanut. Hänen mukaansa mielenterveys on elämäniloa tuottavien asioiden vahvistamaa tunnetta ja kokemusta hyvästä elämänlaadusta.

Henrik kertoo kokemustarinansa, miten Mielettömän valon toiminta ja Mediatoimintaa kaikille on auttanut häntä selviytymään elämän eri osa-alueilla. Ohjelman viimeisessä osuudessa kuullaan Henrikin kokemustarina miehen mallista yhteiskunnassa ja miten pärjätä ei-perinteisenä miehenä yhteiskunnassamme.

Mediatoimintaa kaikille -sarjan neljännessä jaksossa toimittaja Sirja haastattelee Annaa ja Taraa heidän kokemuksistaan ryhmämuotoisessa mediatoiminnassa. He ovat kumpikin osallistuneet mediatoimintaan useamman vuoden ja tehneet monenlaista mediaa lehtijutuista radio-ohjelmiin. Anna kokee ryhmässä saadun palautteen tukeneen sisällön tekemisessä sekä saanut uusia näkökulmia yhteisessä toiminnassa. Tara nostaa esille laajakatseisuuden sekä mediakriittisyyden kehittymisen. Taustatyön merkitys on molemmista tärkeää toimittajan työssä. Mediatoiminnassa he ovat tavanneet monenlaisia ihmisiä ja päässeet useisiin erilaisiin tapahtumiin. Lisäksi he ovat tehneet juttuja itselleen tärkeistä aiheista, kuten mielenterveystyön kehittämisestä ja voineet näin tuottaa uutta tietoa yleisöillekin sekä voivansa sitä kautta vaikuttaa. Median tekeminen on tuonut jopa toivoa elämään.

Ohjelman jälkimmäisessä osassa on esimerkki osallistujan tekemästä haastattelusta aiheesta mielenterveyskuntoutujan ihmisoikeudet. Vieraana on puhumassa suomalaisesta mielenterveyspolitiikasta väitellyt Karoliina Ahonen. Sirja on toimittanut molemmat haastattelut.

Helmi Korhonen on suunnittelija Somerajaton -toiminnassa somerajaton.fi/
Jaksossa hän avaa somen erityispiirteitä ja vinkkaa, mitä somessa kannattaa huomioida, jos sen ottaa osaksi omaa toimintaansa.

Jakson lopussa Inga kertoo tarinansa, kuinka toiminnallinen vika suolistossa sotki elämän. Samaan aikaan hän koki elämässään valtavasti paineita vanhemmuudesta ja huonoa käytöstä sosiaalisessa mediassa. Kaikesta tästä huolimatta, hän on positiivinen ja elämäniloinen ihminen. Voit ladata Kukintoja sementillä – voimaannuttavat vertaiset -kirjan ilmaiseksi ja lukea hänen ja muiden kokemusasiantuntijoiden tarinat: kukintojasementilla.fi/

Ohjelman keskeinen sisältö (Helmi Korhosen osuus):

Sosiaalinen media eroaa muusta mediasta yhdellä sanalla; sosiaalinen. Muuta mediaa tuottaa aina joku ja joku toinen sen vastaanottaa, mutta some on aina kaksisuuntaista. Se mahdollistaa meille jokaiselle samanlaisen äänen median julkaisemiseen ja kommentointiin.

Sosiaalisessa mediassa keskustelu kulkee todella helposti tiettyjen päänormien mukaan, ja me kaikki rakennamme näitä normeja kollektiivisesti. Puhutaan paljon siitä, että some on esimerkiksi vammattomien, valkoihoisten, keski-ikäisten ja heteronormatiivisen sukupuolisuuden tyyssija ja kaikkea, jotka jollain tavalla poikkeaa tästä normista, pidetään erikoisena ja outona.

Todellisuudessa some on tarkoitettu meille kaikille, sen pitäisi olla meille kaikille yhteinen areena. Vaikka someen liittyy paljon erilaisia ilmiöitä, osa positiivisia, osa negatiivisia, on se silti kollektiivinen yhteisöllinen areena. Kaikki paha, ikävä pimeä ihmisessä, löytyy jollakin tavalla edustettuna, mutta toisaalta some mahdollistaa myös kaiken hyvän, kauniin ja puhtaan olemassaolon ja esiin tuomisen. Nämä ovat sosiaalisen median kaksi ääripäätä.

Sosiaaliseen mediaan julkaisemisessa kannattaa huomioida teknisten asioiden lisäksi julkaisun eettisyys. Kun ihmisten kokemuksia tuodaan julki, on julkaisijalla aina julkaisijan vastuu. Minkälaisiin tilanteisiin tällaista materiaalia tuodaan? Voidaanko jotenkin suojata esimerkiksi ihmisiä, joilla on vaikka kipeitä kokemuksia? Kun kokemustarinoita julkaistaan osana ongelmallisesti pelaamista tai somea, niin mietitään esimerkiksi sitä, mitä tietoja tarinasta voi häivyttää.

Sosiaalisen median negatiivisia puolia on esimerkiksi vihapuhe. Vihapuheella on aina kaksi kohdetta. Vihapuhe lisää ahdistusta, masennusta ja itseinhoa sekä sille, joka vastaanottaa vihapuhetta, että sille joka vihapuhetta tuottaa. Yksinkertaiset tai arkisetkin asiat voivat herättää ihmisissä negatiivisia reaktioita ja kohtuuttoman oloista kommentointia tai reagointia. Julkaisija voi varautua somekommentointiin etukäteen muun muassa rajaamalla, ketkä julkaisuja näkevät ja voivat niitä kommentoida.

Vihapuheen lisäksi sosiaalisessa mediassa on muitakin negatiivisia ilmiöitä, kuten maalittamista, disinformaatiota ja trollaamista. Nämä kaikki vaikuttavat siihen, että monet joutuvat rajaamaan pois tulenherkkiä aiheita, koska eivät halua tulla raadelluiksi somessa. Tai jopa estävät tiettyjä ihmisiä osallistumasta somessa käytäviin keskusteluihin.

Meillä on jokaisella vapaus toimia sosiaalisessa niin kuin me haluamme, mutta sitä kautta meille tulee myös vastuu. Some muuttuu sen mukaan mitä me itse siellä teemme. Mitä asioita klikkaamme, mistä tykkäämme, mitä jaamme, miten me toisen ihmisen kohtaamme.

Edellisten aiheiden lisäksi ohjelmassa keskustellaan muun muassa sosiaalisen median sekä haitallisista että hyödyllisistä vertaisryhmistä.

Mediatoimintaa kaikille -projekti on osa Sosiaalipedagogiikan säätiön toimintaa. Tutustu projektiin: sosped.fi/mediatoimintaa-kaikille/
Facebook: www.facebook.com/Mieletontavaloa
Instagram: www.instagram.com/mieletontavaloa/

Sosped-säätiö on valtakunnallinen sosiaalialan järjestö, joka vahvistaa yksilön hyvinvointia sosiaalipedagogisella otteella – vertaisuuden, osallisuuden ja yhteisöllisyyden kautta.
sosped.fi/

Jouni Tamminen on vastaava tuottaja Sosped-säätiön Mieletöntä valoa -mediatoiminnassa. Toiminta on suunnattu haavoittuvassa asemassa oleville nuorille aikuisille. Haastattelijana Heikki Krook.
Lisätietoa Mielettömästä valosta: mieletontavaloa.fi/ ja Sosped-säätiöstä: sosped.fi/

Mielettömän valon toiminnassa on kolme erilaista tiimiä: videotiimi, radiotiimi ja lehtitiimi.
– Videotiimissä tehdään omien tuotantoja ja yhteistuotantoja muiden järjestöjen kanssa. Esimerkiksi esittelyvideoita tai tilaisuuksien striimauksia.
– Radiotiimissä tehdään mm. Pop-up radioita. Eli mennään jonnekin tapahtumaan porukan ja tekniikan kanssa ja tehdään sieltä lähetys.
– Lehtitiimissä toteutetaan 4 kertaa vuodessa ilmestyvää Valoa! -lehteä.

Tiimit ovat mediatoimituksia. Kerran viikossa kokoonnutaan tiimeittäin 1,5 tunniksi ja suunnitellaan yhteisiä tuotantoja. Varsinainen toteutus tapahtuu sitten muulla ajalla. Tiimeissä tehdään tuotantojen välitsekkauksia, minkälaisia tuotantoja ja tehtäviä ihmisillä on sekä miten ne etenevät.

Osallisuus on toiminnan ytimessä. Tarkoituksena on, että kaikki voivat osallistua. Kynnys on mahdollisimman matala. Toiminnassa ei kysellä diagnooseja. Tärkeintä on, että on kiinnostunut tekemään mediaa. Mediassa on monenlaisia työtehtäviä ja niistä riittää jokaiselle ihmiselle sopivia tehtäviä.

Meillä inklusiivisuus on aktiivista käytöstä, jossa varmistetaan osallistujan yhteenkuuluvuus muun ryhmän kanssa. Jokainen voi tulla omana itsenään, omine piirteineen ja ne voidaan nähdä ammattitaitona toiminnassa. Eli se ainutlaatuisuus on vahvuus ja mahdollisuus, eikä estävä asia. Käytännössä tämä näkyy siinä, että jokainen voi tehdä omista lähtökohdistaan sellaista tuotantoa tai sen osaa, jossa haluaa olla mukana. Ryhmässä voi kokea yhteenkuuluvuutta ja samaan aikaan itsestään ainutlaatuisuutta, eikä sitä suljeta pois tai pidetä huonona asiana. Me näemme jokaisessa vahvuuksia ja kannustamme niiden vahvuuksien kehittämiseen. Sosiaalipedagogiikkaan kuuluu yhdessä kasvaminen eli asioita tehdään yhdessä ja ryhmän tuki on aina olemassa työntekijöiden tuen lisäksi.

Toimittajan roolissa voi kertoa omista kokemuksistaan. Pyrimme nostamaan esille ratkaisukeskeisyyttä ja luomaan toivon näkökulmaa. Asioista puhuminen vähentää stigmaa ja osallistujat voivat kertoa näkemyksistään kokemusasiantuntijana. Toiminta on toipumisorientaatiomallin mukaista. Ominaispiirteenä on se, että tehdään mediaa ja jutut on tehty julkaistavaksi. Työelämävalmiudet vahvistuvat yhteisessä toimitusmaisessa työskentelyssä. Jokainen voi oppia ottamaan vastuun omasta tekemisestään yhteisen työn edistämiseksi. Journalistisen vastuun kantaminen tuo mukanaan ymmärrystä median toiminnasta ja lisää medialukutaitoja.

Me olemme mediatoimitus ja tekemällä julkaisuja, tuottamalla mediaa voi kokea voivansa vaikuttaa käsiteltäviin asioihin. Yhteisöllisyys rakentuu yhdessä tekemisen ympärille. Jokainen pieni pala yhteisessä tuotannossa on merkittävä, jotta kokonaislopputulos syntyy. Kaikkien ei tarvitse olla ”tähtitoimittajia” tai ”huippueditoijia”, sillä jokaisella tehtävällä on vaikutuksensa yhteisessä työssä.

Toiminnassa kaikki saavat olla sellaisia kuin ovat ja mukaan saa tuoda omat elämänkokemukset. Ihmisellä on perustarve kuulua porukkaan. Tässä pääsee harjoittelemaan median tekemistä ja oppii tuomaan itseään julki. On turvallista sanoa oma asia ääneen. Se on vahvistumista ja voimaantumista.

Usein osallistujat kertovat, että ovat saaneet ”eväitä elämään”. Jos me pieneltäkin osalta voimme tukea, että ihmiset saavat hyötyä elämäänsä, niin olemme todella iloisia. Työntekijänä koen itsekin saavani paljon, koska kaikki nämä ihmiset auttavat minuakin hahmottamaan tätä maailmaa ja tämän maailman monimuotoisuutta.

Anni Roihuvuo ja Reetta Eerola tekevät Köyhien radio -keskusteluohjelmaa, jossa pohditaan, onko elämää keskiluokan ulkopuolella. Aihetta ei lähestytä ylhäältä alaspäin, vaan suoraan sen keskeltä. Ohjelmassa ovat äänessä köyhyyden kokemusasiantuntijat Eerola ja Roihuvuo sekä vaihtuvat vieraat. Kuuntele Köyhien radion -ohjelmia Soundcloudista.

Idea Köyhien radiosta syntyi, kun Eerola havahtui ison osan mediasta ja kulttuurista tuotettavan keskiluokkaisille ihmisille. Hänellä oli kokemus, ettei ohjelmia kohdennettu hänen viiteryhmälleen. Keskiluokkaisuuden korostuessa mediassa vahvistetaan köyhille tietoisuutta, että he ovat köyhiä ja eivät kuulu esitysten kohderyhmään. Hänen mielestään eri ryhmistä pitää tehdä sisältöä kaikille eikä vain omalle ryhmälle suunnattuna. Nopeasti idean syttymisen jälkeen Eerola ja Roihuvuo aloittivat Köyhien radion aluksi Mielettömän valon tuottajan Hannun pienellä tuella.

Roihuvuo ja Eerola kokevat yhteiskunnassa ihmisiä määriteltävän ulkoa päin taloudellisen aseman mukaisesti. Mediaesityksiin (representaatioihin) kuuluu se, että köyhyyttä esitetään ylhäältä alaspäin ja toiseuttavasti. Köyhiä kuvataan stereotyyppisesti vihamielisesti taikka säälien, eikä köyhiä juurikaan esitetä fiksuina, uteliaina, luovina tai kiinnostavina ihmisinä. He kysyvät, että jos ihmisiä esitetään jatkuvasti alentavasti, niin miten siitä voi syntyä realistista käsitystä?

Köyhien radion tekijät kyseenalaistavat ajatusta, että kaikkien pitäisi pyrkiä keskiluokkaisiksi. He toteavat prekaarien (esim. epätyypillisiä pätkätöitä tekevät) olevan yhteiskunnallisesti haavoittuvammassa asemassa – heidän elämänsä kriisiytyy helpommin taloudellisista vastoinkäymisistä. He kyseenalaistavat käsitystä taloudellisen vaurauden tai keskiluokkaisen turvallisuuden elämän prioriteettina.

Elämä voi olla todella rikasta, vaikka olisi köyhä. Vaikka taloudellinen epätasa-arvo on tosi iso ongelma, niin köyhäkin voi viihtyä elämässään hyvin. Ohjelmantekijät kyseenalaistavat puheen diskurssia köyhistä ja köyhyydestä. He haluavat luoda enemmän ymmärrystä ja yhteenkuuluvuutta ihmisten välille puhumalla kokemuksista ja tunteista, jotta olisi enemmän samaistuttavia tarinoita köyhistä.

Ohjelmaa tehdessä he ovat havahtuneet ajatukseen, ovatko he ”tarpeeksi köyhiä” puhuakseen köyhyydestä, sillä on myös sellaista köyhyyttä, jota he eivät ole kokeneet. He ovat pyrkineet huomioimaan omaa asemaansa (positio) ja tuomaan esille, että eivät tiedä kaikkea köyhyydestä. Saman he toivoisivat tapahtuvan myös muualla mediassa – median tekijät tunnistaisivat ja tunnustaisivat olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista eivät tiedä. Tällöin on oltava avoin muiden kokemuksille, eikä olettaa asioita esimerkiksi oman keskiluokkaisen ja taloudellisesti vakaan kokemuspohjan perusteella.

Roihuvuo ja Eerola ovat havainneet olevansa oman tien kulkijoita, erikoistyyppejä, jotka kyseenalaistavat annetut normit. Toimittajina ja tekijöinä he huomaavat täydentävänsä toisiaan ja voivansa yhdessä kääntää normeja sekä puhetapaa köyhyydestä. Ohjelman tekemisestä he ovat saaneet itsevarmuutta ja kokevat olevansa aktiivisia median tekijöitä sen sijaan, että olisivat passiivisia toimenpiteiden kohteita. Ohjelman kautta ja toimittajina he ovat tulleet tasavertaisesti kohdatuiksi ja kuulluiksi eivätkä ole tarvinneet ulkopuolisia mahdollistajia tai puolestaan selittelijöitä. Tämä on vahvistanut uskoa omaan toimijuuteen. Oma toimijuus on heistä tärkeää, sillä se purkaa voimattomuuden ja arvottomuuden kokemuksia. Asiantuntijahaastatteluiden keskustelut fiksujen ihmisten kanssa ovat olleet tärkeitä kokemuksia.

He ovat työskennelleet myös silloin, kun oma jaksaminen on ollut heikompaa. Vaikka he olisivat olleet ohjelmaa tehdessä masentuneita tai ahdistuneita, niin heidän ajatuksensa ovat olleet silti valideja. Tämä kokemus on ollut suorastaan voimaannuttava. Isoja harppauksia oman itsen kanssa on tapahtunut silloin, kun on saanut vastuuta ja luottamusta.

Jaksossa tutustutaan yhteisöradiotoimintaan ja sen mediaa tasavertaistaviin mahdollisuuksiin. Ohjelman vieraina kuullaan Riitta Haapakoskea ja Seppo Julinia, jotka molemmat ovat Kansanradioliiton hallituksen jäseniä ja pitkäaikaisia yhteisöradiovaikuttajia sekä käytännön työn puurtajia. Haastattelijana on vertaistuottaja Mervi Piispanen.

Lähiradio on toiminut Helsingissä jo yli 30 vuotta ja sinä aikana ohjelmia ovat tehneet lukuisat ihmiset. Taustaltaan Lähiradion ohjelmatekijän edustavat eri kieli- ja ikäryhmiä, monenlaisia vähemmistöjä sekä yleisesti ihmisyyden kirjoa. Lähiradion taustaorganisaation on Kansanradioliitto, joka on poliittisesti, uskonnollisesti, taloudellisesti ja muutoin aatteellisesti sitoutumaton organisaatio. Tutustu Lähiradioon ja kuuntele sitä Helsingin alueella taajuudelta 100.3 MHz. lahiradio.fi/

Yhteisöradiossa toteutetaan hyvää journalistista tapaa ja alan yleistä itsesääntelyä. Tutustu journalistin ohjeisiin: www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/

”Yhteisöradiossa ei ole keskeistä pelkästään ohjelman tekeminen” sanoo Riitta Haapakoski. Hän jatkaa ajatustaan, että yhteisöradiossa ihmiset muodostavat radion kokonaisuuden aina hallinnosta vessojen pesuun. Päästäkseen tekemään ohjelmaa, on hyvä käydä pieni koulutus ja tutustua journalistisiin ohjeisiin ja medialainsäädäntöön. Kaikenlainen vihapuhe ja valeuutiset eivät ole sallittua.

Suomessa yhteisömedia on melko tunteman käsite ja se ei saa erityistä tukea. Keski-Euroopassa monissa maissa yhteisömedioilla on vakiintunut paikka osana demokraattista mediakenttää.

Henrik ja Tara kertovat kokemuksiaan, miten he ovat voineet toimia aktivisteina mediatoiminnan kautta.

Ohjelmassa Tara kuvailee unelmaansa mielenterveyden turvatalosta. Tutustu Taran ideaa, kun hän esittelee sitä Niemikotisäätiön seminaarissa 2021: youtu.be/hwEQ5nyKKjI

Aiheeseen alustaa tuottaja Saija Salonen

Ohjelmassa käsitellään sanoja ja niiden käyttöön liittyvää valtaa. Ohjelman on toimittanut Tanja Ilmanen.

Vieraana on puhumassa toimittaja ja yhteisöpedagogi Elina Vainikainen.

Syrjimätön kieli -opas: https://www.ksl.fi/syrjimaton-kieli-oppaasta-valineita-moninaisten-ihmisten-kunnioittavaan-kohtaamiseen/

Vainikaisen haastattelussa keskitytään julkiseen puheeseen ja siinä käytettyyn kieleen. Jakson lopussa kuullaan kaksi kokemustarinaa, joissa kuvataan yksityistä puhetta, sanoja ja niiden käyttöä. Timkan haastattelu liittyy kiusaamiseen ja sen vaikutuksiin. Tanjan kokemustarinassa kuullaan kielen positiivisesta voimasta.

TIIVISTELMÄ Elina Vainikaisen osuudesta

Ohjelmassa Elina Vainikainen kuvaa kieltä yhtenä vallan käytön muotona ja miten sitä käytetään julkisessa keskustelussa. Hän kertoo tiedostavansa, että ”sillä, kenellä on valtaa käyttää kieltä julkisesti, on myös mahdollisuus ohjata sitä, miten ihmiset tietyistä asioista ajattelevat”. Hänen ideansa Syrjimätön kieli -oppaan tekemiseen lähti siitä, että hän ei löytänyt jo olemassa olevaa opasta inklusiivisesta kielestä ja päätti tehdä sen itse.

Vainikainen kertoo, että hän kiinnostui oppaansa aiheesta sitäkin kautta, miten julkisuudessa käytetään kieltä ja miten sillä on konkreettinen merkitys siihen, miten ihmiset ajattelevat ja millaisia mielikuvia asioista herää. Esimerkkinä hän käyttää sitä, puhutaanko ihmisistä syrjäytyneinä vai syrjäytettyinä. ”Jos me puhumme syrjäytyneisyydestä, niin siitä tulee sellainen mielikuva, että ihminen on jotenkin aktiivisesti vaikuttanut siihen, että hän on jotenkin vapaasta tahdosta syrjäytynyt, että hänellä on itsellään mahdollisuus päästä siitä tilanteestaan jotenkin ulos. Mutta jos me puhumme syrjäytetyistä se kiinnittää huomion siihen, että ihminen ei aina kykene hallitsemaan niitä voimia, jotka hänen elämäänsä vaikuttavat. Eli siis yhteiskunnalliset rakenteet voivat ikään kuin aktiivisesti syrjäyttää ihmisiä.”

Vainikaisen mukaan vastaavanlaisia ilmauksia on olemassa paljon, vaikka hänen mukaansa jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdatuksi kunnioittavasti kaikessa vuorovaikutuksessa. Toisena esimerkkinä Vainikainen käyttää pakolaistulva-sanaa, josta mieleen tulee, että pakolaiset tulisivat epämiellyttävän luonnonvoiman kaltaisena ryöppynä, jolloin heitä ei käsitellä enää inhimillisinä toimijoina, vaan luonnonvoiman kaltaisena asiana, joka pitää torjua. Tällaisessa puheessa hukataan yksittäisten ihmisten ihmiskohtalot ja oikeudet ihmisarvoisen kohteluun.

Inklusiivisessa eli syrjimättömässä kielessä on kyse Vainikaisen mukaan siitä, että sen piiriin mahtuisi mahdollisimman paljon ihmisiä, ettei ketään sivuutettaisi siitä pois. Esimerkkinä hän käyttää ”hyvät naiset ja herrat” -sanontaa. Vainikaisen mukaan emme osaa kyseenalaistaa sen syrjivyyttä, koska niin on sanottu pitkään, mutta se jättää ulkopuolelle ne ihmiset, jotka eivät tunne itseään joko naiseksi tai mieheksi; esimerkiksi muunsukupuoliset tai intersukupuoliset.

Vallassa ja kielessä on Vainikaisen mukaan äärimmäisen kiehtovaa se, että emme osaa kyseenalaistaa ilmaisujen syrjivyyttä, koska ne ovat niin normeja. Ihmiset ovat siis tottuneet, että näin puhutaan aina. Inklusiivisen kielen yksi idea onkin kyseenalaistaa vakiintuneita puhetapoja.

Elina Vainikaisen haastattelusta poimittuja vinkkejä syrjimättömään kieleen:

• Kun puhutaan muista ihmisistä, käytetään sellaisia termejä, joilla he itse itseään kuvailevat. Näin kunnioitetaan heidän omaa tiedontuotantoaan ja käsitteenmäärittelyään. Omiksi koetut sanat ovat tärkeitä myös ihmisten itsemäärittelyssä.
• Kun puhutaan ihmisistä, joilla on esimerkiksi vammoja tai sairauksia, niin laitetaan ihminen edelle. Esimerkiksi sen sijaan, että sanotaan ”skitsofreeninen”, voidaan sanoa ”ihminen, jolla on skitsofrenia”. Tällöin ihmistä ei nähdä yhden ominaisuutensa kautta.
• Vältä vaikeaa akateemista kieltä, käytä selkeää yleiskieltä ja tuttua sanastoa.
• Ihmisistä kerrottaessa ei pidä olettaa asioita heistä. Esimerkiksi maahanmuuttajataustainen poliitikko todennäköisesti haluaa puhua muistakin asioista kuin maahanmuuttopolitiikasta ja hänelle pitää antaa siihenkin tilaa: ihmisiä ei pidä typistää liian kapeiksi.
• Kerro jutussa vain sisällön kannalta olennaiset seikat. Haastateltavan juttuun liittymättömistä ominaisuuksista kertominen todennäköisesti ohjaa tulkitsijan ajattelua oletuksiin.
• Kysy, jos et tiedä.

Jaksossa Anni Valtonen puhuu mediasta joukkotiedotuksen näkökulmasta. Hän pohtii esimerkiksi: Kuka pääsee mediassa ääneen, mediaa toimintakenttänä, toimittajan työtä, luotettavuutta ja objektiivisuutta sekä erilaisia näkökulmia.
Hänen haastattelunsa toimii lyhyenä johdantona mediakentän moniin haasteisiin ja mahdollisuuksiin.

Saija Salonen lähestyy mediakenttää aikuisten mediatoiminnan eli aikuismediakasvatuksen näkökulmasta. Hän nostaa esille Renee Hobbsin mediakasvatuksen teorian viisi elementtiä: pääsy aineistojen äärelle, aineistojen analyysi, oma tekeminen, (itse)reflektio sekä toiminta, jolla voidaan vaikuttaa ympäröivään maailmaan. Toiminnallinen aikuismediakasvatus pitää parhaimmillaan sisällään kaikki nämä elementit.

Elina Liikanen kertoo asunnottomien mediatoiminnasta Sinipiuha-kanavalla. Hän on Sininauhasäätiöllä työskentelevä asiakastyön asiantuntija. Toiminnan tavoitteena on vahvistaa heikommassa yhteiskunnallisessa asemassa olevien vaikuttamismahdollisuuksia ja kuulluksi tulemista. Sinipiuhakanava on Sininauha säätiön oma Youtube -kanava, jossa on asiaa asunnottomuudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Sinipiuhakanavalle: www.youtube.com/channel/UC3x9azBFTzOFTwAsxgu2YHA 
Ohjelman toimitustyöstä vastaavat Tanja Ilmanen sekä Jani Välimäki.

Sinipiuhakanava on saanut ideana alkunsa Elina Liikasen mukaan keväällä 2020, jolloin hän törmäsi rappiotubettamisen genreen ja huomasi, että rappiotubettajillahan on paljon sanottavaa ja he ovat todella fiksuja ihmisiä. Liikanen yhdisti mediatoiminnan osallistavaan työhönsä mielenterveys- ja päihdetyön sekä asunnottomien parissa.

Liikasen mukaan kanavaa tuotetaan, jotta voidaan vaikuttaa yhteiskuntaan. Hänen mukaansa yhteiskunnassa on paljon pahoinvointia, syrjäytymistä, päihdeongelmia, asunnottomuutta. Edelleen nuorten asunnottomuus on kasvussa. Mielenterveys-, päihdeongelmat ja yksinäisyys ovat isoja yhteiskunnallisia ongelmia, joita Sinipiuha-kanavassa käsitellään. Ohjelmissa annetaan ääni heille, keitä nämä ilmiöt koskettavat sekä heidän kanssaan työskenteleville.

Aloittaessaan Sinipiuhan toimintaa Liikasella ei ollut aiempaa kokemusta tubettamisesta. Kanava sai alkunsa hyvästä ideasta, mutta kenelläkään tekijöistä ei ollut aluksi minkäänlaista median tekemisen osaamista. Sitä rakennettiin yhdessä tekemällä ja oppimalla tekemisen kautta. Yhtenä tavoitteena oli osallisuuden kasvattaminen. Yhdessä tekeminen vaati myös työntekijältä nöyryyttä tehdä ja oppia yhdessä osallistujien kanssa.

Kanavalla voi nähdä muun muassa asunnottomuus minuutissa videoita, livelähetyksiä, haastatteluja ja monenlaista muuta. Liikasen mukaan ei ole oikein mitään aihetta, mitä ei voisi lähteä ideoimaan kanavalle. Asunnottomuusteemojen lisäksi kanavalla on nähty esimerkiksi rikollisuusteemaisia, päihdeteemaisia ja muita yhteiskunnallisia aiheita. Kanavan ohjelmissa kuullaan monenlaisia näkökulmia, mutta niissä pyritään käymään aitoa kunnioittavaa vuorovaikutteista keskustelua toisten kanssa ilman vastakkainasettelua. Liikanen kokee, että näissä keskusteluissa haetaan yhteistä ymmärrystä ongelmasta ja sen ratkaisuista.

Liikasen mukaan kanavalla on tulevaisuuden suunnitelmissa löytää uusia tekijöitä ja uusi juontaja onkin jo palkattu. Kanavan tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu osallistaminen ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen, ”mutta musta sen kanavan pitää saada lentää ja se on tekijöidensä näköinen”.

Elina Liikanen on tutkinut opinnäytetyössään rappiotubettamista ja määrittelee sen ikään kuin vastakohtana tubetukselle, jossa kuvataan niin sanottuja täydellisiä elämiä, täydellisine ihmissuhteineen, töineen ja hienoine autoineen. Siinä kuvataan niitä asioita, joita tapahtuu seinien sisällä ja jotka ovat aika yleisiäkin asioita, mutta ikäviä sellaisia. Videoilla saatetaan käyttää päihteitä ja siellä on väkivaltaa. Se on yksi tubettamisen alalaji. Liikanen lisää, että siellä on myös juhlia ja iloisia asioita, jossa on muodostettu oikeitakin ystävyyssuhteitakin sekä alakulttuurien yhteisöjä. ”Eli tämä ei ole pelkästään sitä, että ihmiset olivat sekaisin, vaan tällä luodaan yhteisiä paikkoja esimerkiksi yksinäisille ihmisille”.

Näiden lisäksi Liikanen kuvaa haastattelussa mm. ylisukupolvisuutta ilmiönä, rappiotubettamista ammattina ja katsojien kokemuksia siitä. ”Tää vähän menee ehkä sinne sosiaalipornon teemaan, eli ihmisethän on aina halunnut esimerkiksi lukea vaikkapa Alibi lehteä, Rikospostin tai Seuran tai tämmöiset iltapäivälehtien lööpit, kun joku missi oksentaa puistossa on tosi kiinnostava”, sanoo Liikanen siitä miksi ihmiset katsovat rappiotubettamista.

Ohjelman viimeisellä kolmanneksella on Liikasen oma ohjelmaosuus, jossa hän kertoo laajemmin asunnottomuudesta ja siitä puhumisesta mediassa ilmiönä.

Ohjelmassa kysytään, miten kuvaa vähemmistöistä tuotetaan mediassa ja miten ne vaikuttavat vähemmistöjen asemaan. 
Anna Petsorowon vieraina tohtorikoulutettava ja kielitieteilijä Hai Nguyen sekä aktivisti ja valokuvaaja Aisha Benahmed

Jaksossa mietitään, onko kaikille olemassa roolimalleja mediassa ja miten media olisi inklusiivisempi tila kaikille? Miten media avaa ja purkaa ennakkokäsityksiä? Kenellä on vastuu mediassa?

Hai Nguyen on tohtorinkoulutettava ja tutkii, miten mustia amerikkalaisia ja aasialaisia vähemmistöjä esitetään mediassa. Hän on tutkinut myös muiden vähemmistöjen osuutta mediassa, mm. siitä, miten heidän asemaansa ja kontekstiaan käytetään mediassa. Kenen äänellä puhutaan, esimerkiksi ihmisoikeusrikkomusten kohdalla unohtamatta muita vähemmistöjä.

Aisha Benahmed on aktivisti ja valokuvaaja ja keskittyy Suomen tilanteeseen. Miten vähemmistöistä tuotetaan mediaa ja miten ne vaikuttavat vähemmistöjen asemaan.

Anna Petsorowon vieraina ovat Familia ry:n suunnittelija Sainabou Sillah sekä Kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry:n toiminnanjohtaja Marja Laine. He keskustelevat rakentavasta dialogista ja median vastuusta. Ohjelmassa nostetaan esille median tekijöiden vastuu huolehtia, ettei ihmisryhmiä leimata, kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti sekä jokaisen ihmisyyttä kunnioittavasta kohtaamisesta myös mediaym

Anna Petsorowon vieraina ovat Familia ry:n suunnittelija Sainabou Sillah sekä kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry:n toiminnanjohtaja Marja Laine. He keskustelevat rakentavasta dialogista ja median vastuusta. Ohjelmassa nostetaan esille median tekijöiden vastuu huolehtia siitä, ettei ihmisryhmiä leimata, kaikkia kohdellaan yhdenvertaisesti ja että jokainen kohdataan ihmisyyttä kunnioittavasti myös mediaympäristössä.

Marja Laine on tehnyt väitöskirjansa kulttuurisesti kestävästä kasvatuksesta. Hän määrittelee sen kasvatukseksi, jossa huomioidaan kulttuuriin liittyvät erityiskysymykset kestävän tulevaisuuden näkökulmasta. Laine kuvaa, kuinka oikeus omaan kulttuurin on perusoikeus ja kuinka jokainen tarvitsee tukea omalle identiteettiprosessilleen.

Petsorowo pyytää Sainabou Sillahia kuvaamaan, mitä tarkoittaa rasismi ja syrjintä. Sillah määrittelee rasismin tekoina ja toimintatapoina, joilla joitakin ihmisryhmiä pidetään alempiarvoisina kuin muita. Syrjintää voi tapahtua esimerkiksi syntyperän, iän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, poliittisen toiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden tai seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Sillah muistuttaa, että syrjintä on kielletty niin kansallisessa laissa kuin kansainvälisissä sopimuksissa.

Laine ja Sillah ovat samaa mieltä siitä, että medialla on valtava vastuu siitä, miten yhteiskunnassa puhutaan ihmisistä. Siksi heidän mielestään mediassa pitää laajentaa sitä kirjoa ihmisistä, jotka pääsevät mediassa ääneen eikä puhua vähemmistöryhmistä ulkoapäin. Samalla he peräänkuuluttavat laadukasta dialogisuutta turvallisemmassa tilassa.

Fokus ry julkaisee dialogikasvatusmateriaalia sivuillaan: dialogikasvatus.fi/

Familia ry:n opas Kuinka puhua rasismista ja syrjinnästä: opas kasvattajille ja ammattilaisille.

Ohjelmassa Tara Hagmanin vieraana on Niemikotisäätiöllä ohjaajana työskentelevä Minna Tikka-Lapveteläinen. He hyödyntävät työssään mielenterveyskuntoutujien kanssa toipumisorientaatiota ja hän kuvaa ohjelmassa toipumisorientaation periaatteita ja hyviä käytäntöjä.

Toipumisorientaatiossa on paljon käytäntöjä, joilla voidaan tukea haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten osallisuutta. Näitä käytäntöjä hyödynnetään esimerkiksi osallisuutta vahvistavassa kuntouttavassa työtoiminnassa. Niemikotisäätiön toiminnassa esimerkiksi työtarjoukset otetaan vastaan, jos ne ovat osallistujista motivoivia ja he haluavat näitä tehtäviä tehdä. Ammattilaiset ja palveluiden käyttäjät yhdessä tasavertaisesti yhdistävät (ammattilaisten) tiedon ja (palveluiden käyttäjien) kokemuksen luoden yhteisiä tavoitteita, joihin pyritään yhdessä. Toiminnalla pyritään vahvistamaan osallistujien kyvykkyyden kokemusta.

”Sairastumisen myötä on voinut tulla semmoinen tunne, että on menettänyt elämänsä. Sen voi saada myös takaisin toisenlaisena.” Kertoo Minna Tikka-Lapveteläinen. Hänen mukaansa parhaimmillaan toipuja pystyy hyödyntämään omia rankkoja kokemuksiaan ja kääntämään niitä voimavaraksi. Kertomalla ja jakamalla kokemuksiaan voi joku toinen saada tietoa ja sitä kautta apua, joka on nyt samassa tilanteessa, missä itse oli aikaisemmin. Lisäksi monia palveluita kehitetään kokemuksellisen tiedon kautta ja siksi palvelun tuottajien on tärkeä kuulla, miten palvelut toimivat.

Toipumisorientaatiossa tuetaan ihmisen toimintakykyistä osaa ja palvelunkäyttäjän henkilökohtaista toipumisprosessia. Tikka-Lapveteläisen mukaan vertaistuki ja -toiminnasta sekä kokemuksellisen tiedon hyödyntäminen luovat toivoa ja ovat tutkitusti tehokas menetelmä toipumisprosessissa. Samalla jaetaan asiantuntijuus toipujan ja ammattilaisen kesken, joka tukee myös yhteistä päätöksentekoa. Ammattilainen tuo oman koulutuksen sekä työkokemuksen tuoman asiantuntijuutensa, mutta aivan yhtä lailla kuntoutujan oma asiantuntijuus omasta elämästä on tärkeää. Hänen mukaansa toipumisorientaatiossa ovat elementteinä voimavarat, osallisuus, toivo, merkityksellisyys ja positiivinen mielenterveys.

Tikka-Lapveteläisen mukaan toipujan kuuleminen on keskeisessä roolissa, sillä se on osallistamista. Tässä hän ajattelee mediatoiminnan olevan hyvä väline tuoda esille kuntoutujien omaa ääntä radio- ja mediatoiminnan kautta. ”Tarvitaan sellaisia foorumeita, missä se on mahdollista toteuttaa, että ihmisiä osallistetaan antamalla heille tilaisuuksia, mahdollisuuksia, paikkoja, missä voi tuoda niitä omia ajatuksia esiin. Joskus siihen tarvii sen myös sen tuen ja rohkaisun sen lisäksi, että on se paikka. Tarvitaan myös sitä, että saa rohkaisua, tukea ja sitä tsemppausta.” kuvailee Minna Tikka-Lapveteläinen mediatoiminnan mahdollisuuksia.

Tutustu Niemikotisäätiön toimintaan: Podcast – Me – Niemikotisäätiö on paras paikka toipua! me.niemikoti.fi/podcast/

Raptoiminta voi kehittää osallistujien itseilmaisua sekä kirjoitustaitoa. Ohjelmassa raptoimintaa ja -työpajoja vetäneet artistit Eemi Söderström, Shaka Kampara ja Hannu Stark kertovat toiminnan mahdollisuuksista. Jakson toimitti Jani Välimäki.

Eemi Söderström teki monta vuotta Mielettömässä valossa omaa hiphop-teemaista Jou! Moreeni Räps -radio-ohjelmaa vaihtuvien juontajaparien kanssa. Hän on kokenut oppineensa tekemään hyvää radio-ohjelmaa ja voineensa kehittää itseilmaisuaan. Toimittaessaan ohjelmaa Söderström on tavannut paljon hyvin erilaisia artisteja ja heidän tapojaan tehdä musiikkia. Tämä on laajentanut hänen omaa näkökenttäänsä. Samalla hän on tutustunut ihmisiin rapmusiikin parissa.

Shaka Kampara kertoo raptyöpajojen merkitsevän osallistujille erilaisia asioita. Osa tulee mukaan hiomaan omaa luovaa kirjoittamistaan, toiselle se voi tarkoittaa yhteisöä. Monen osallistujan näkökulmat laajenevat ja ohe ppivat itseilmaisua, esimerkiksi kuvaamaan maailmaa metaforien kautta.

Hannu Stark kokee, että osallistujat saavat raptyöpajoista ja biisien kirjoittamisesta itsevarmuutta ja he voivat laajentaa yleissivistystään sekä sanavarastoaan. Työpajatoiminnan hän on kokenut itselleenkin inspiroivana ja kokee oppineensa muiden työpajavetäjien kuten Rauhatädin työskentelytavoista.

Kampara kertoo, että aloittaessaan työpajojen ohjaamista hän ajatteli voivansa ”opettaa ja sivistää” osallistujia. Aika pian osallistujat kertoivat, että he kaipaavat musiikin tekemisen sessioita, joita Kampara onkin pajoissaan nykyisin pyrkinyt järjestämään. Nuorten osallistujien suhteesta mahdolliseen julkisuuteen hän pohtii, että on hyvä pitää oman elämän perusasioiden kuten lähipiirin ja ihmissuhteiden merkityksellisyydestä huolta, sillä rapmusiikkiin liittyvä julkisuus on vaihtelevaa ja katoavaista. Stark muistuttaa, että omasta työskentelystä kannattaa tuntea ylpeyttä ja luottaa, että on hyvä siinä, mitä tekee ja vielä kehittyy omalla alallaan.

KiviMedia tarjoaa kehitysvammaisille mahdollisuuden tulla näkyväksi, saada oma ääni kuuluviin ja olla osa yhteiskuntaa. Mediatoimintaa kaikille -jakson vieraina kuullaan KiviMedian toimittajia Shumail Kazia ja Inka Timgreniä sekä mediatoiminnanohjaaja Onni Pohjanpaloa. Heitä haastatteli Tanja Ilmanen.

KiviMedia on Lyhty ry:n mediatyöpaja kehitysvammaisille aikuisille. Lisää toiminnasta löydät heidän verkkosivuiltaan: www.lyhty.fi/
KiviMedian verkkosivut: kivimediat.wixsite.com/kivimedia
Ota KiviMedian MixCloud seurantaan: www.mixcloud.com/kiviradio/

Ohjelmassa kuullaan aluksi Onni Pohjanpalon haastattelu, jossa hän kertoo työstään sekä KiviMedian toiminnan arjesta.

Toisessa osiossa on Shumail Kazin ja Inka Timgrenin haastattelu, jossa he kertovat, mitä kaikkea ovat toimittajina KiviMedialla tehneet. Juttuaiheita on julkkisvieraista nokkajuniin vaikka kokkiohjelman kautta.

Jakson viimeisen osion Shumail Kazi on toimittanut KiviMedialle. Tässä osassa hän kertoo Pariisin metrosta.

Siikku Kiiveri ja psykologi Ave Valojää keskustelevat mediakentän sukupuolivähemmistöhahmoista ja -representaatiosta esimerkkien kautta. Sukupuolivähemmistö on terminä laaja, mutta yleisesti tällä tarkoitetaan ihmisiä, joiden sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määriteltyä sukupuolta. Sukupuolivähemmistöön kuuluvat transsukupuoliset, muunsukupuoliset (eli ei naiseksi tai mieheksi identifioituvat ihmiset), transvestiitit ja jotkut intersukupuoliset henkilöt.

Tällä hetkellä sukupuolivähemmistöt näkyvät mediassa heikosti. Hahmot ovat usein sivuhahmoja, ja heidän tarinansa käsittelevät usein pääosin heidän sukupuoli-identiteettiään. Päähenkilöinä sukupuolivähemmistöjä näkyy ainoastaan sarjoissa, joiden fokus on juuri vähemmistökokemuksessa. Muunsukupuoliset hahmot esitetään myös usein epäinhimillisinä hahmoina, kuten robotteina tai alieneina.

Valojää toivoo, että tulevaisuudessa saisimme enemmän mediaa sukupuolivähemmistöiltä itseltään: näin tarinoiden sisältämä mahdollinen kärsimys vaikuttaa vähemmän tirkistelevältä, sekä saisimme autenttisempia ja moninaisempia tarinoita. Myös tarinat, joissa sukupuolivähemmistöön kuuluminen nähtäisiin täysin neutraalina tai jopa positiivisena asiana, ovat tällä hetkellä turhan harvinaisia. Missä scifi- ja fantasiatarinat, joissa hyödynnettäisiin sukupuolen moninaisuutta mielenkiintoisilla ja voimauttavilla tavoilla? Molemmat haastattelun osapuolet ovat kuitenkin siitä yksimielisiä, että eniten mediakenttä kaipaisi vain yksinkertaisesti lisää sukupuolivähemmistöön kuuluvia hahmoja.

Ohjelmassa pohditaan, miten turvallisemman tilan periaatetta voi toteuttaa sosiaalisessa mediassa? Janina Porkka haastattelee Koordinaatin asiantuntijaa Mika Pietilää. Hän työskentelee nuorten neuvonta- ja ohjaustyön kehittämisen parissa Koordinaatissa, muun muassa nuorille suunnatun verkkotyön Nusuvefo-foorumissa.

Pietilä kuvailee fyysisessä ympäristössä olevaa turvallista tilaa paikaksi, jossa jokaisella olisi turvallinen ja hyvä olla. ”Jos ajatellaan sitä ihan konkreettisina tekoina, niin siinä on merkittävässä osassa se, että kunnioitetaan jokaisen henkilökohtaista, fyysistä ja psyykkistä tilaa.” kuvailee Pietilä. Hän ajattelee turvallisempaa tilaa paikaksi, jossa ei tehdä oletuksia ulkonäköön tai toimintaan perustuen. Hänen mukaansa turvalliseen tilaan liittyy ylipäänsä ajatus siitä, ettei toisista oleteta esimerkiksi seksuaalisuudesta, sukupuolesta, kansallisuudesta, etnisyydestä, arvoista, sosioekonomisesta asemasta, terveydestä tai toimintakyvystä. Ihmiset pyritään kohtaamaan ennakkoluulottomasti. Turvallisessa tilassa kunnioitetaan toisia ihmisiä ja heitä ei jyrätä, vaikka jokaisella on erilaisia mielipiteitä, vaan kuunnellaan ja opitaan toisilta. Jokaisen yksityisyyttä kunnioitetaan, eikä omista asioista ole velvollisuutta puhua. Pietilä ajattelee, että jos turvallisessa tilassa loukkaa tahallisesti tai tahattomasti, niin pyytämällä anteeksi voidaan päästä takaisin sellaiseen tilanteeseen, jossa voi taas ajatella luottavansa muihin, joita siinä tilassa on.

Pietilän mukaan sosiaalisessa mediassa turvallista tilaa voidaan luoda yhteisillä säännöillä ja toimintatavoilla. Somessa toimivat organisaatiot ovat vastuussa ylläpitämistään kanavista. Palveluihin kannattaa luoda oman organisaation toimintoja koskevat säännöt, joilla käyttäjät voivat tarvittaessa ilmoittaa asiattomasta käyttäytymisestä ja pohtia niitä keinoja, joilla käyttäjien kanssa tilanteita puretaan. Tarvittaessa käyttäjiä voidaan rajata eli laittaa jäähylle tai estää. Jos epäilee, että omalla alustalla on mahdollisesti jopa lakia rikkovaa toimintaa, kannattaa siitä matalalla kynnyksellä ilmoittaa viranomaisille, sillä heidän tehtävänään on tulkita lakia, eikä yksittäisen työntekijän tai organisaation tätä tarvitse tehdä. Pietilä itse ajattelee, että useimmissa tapauksissa ohjauksellinen keskustelu osapuolten kanssa auttaa parhaiten selvittämään tilannetta.
Näiden lisäksi Pietilä puhuu haastattelussa muun muassa siitä, miten käyttäjä itse voi vaikuttaa someturvallisuuteensa sekä somealustojen tekoälyn nostamaan materiaaliin sekä sen näkyvyyteen hänelle itselleen.

Koordinaatti: www.koordinaatti.fi/fi
Nusuvefo: www.koordinaatti.fi/fi/koordinaatti/nusuvefo

Ohjelman alkupuolella puhutaan digiosallisuudesta. Vieraina ovat Janett Halonen, toimintaterapian lehtori Metropolia ammattikorkeakoulusta ja projektipäällikkö Digiosallisuus työllisyyden edistämisessä -hankkeesta. Häntä haastattelee Anna Petsorowo. Ohjelman jälkimmäisellä puolella Mervi Piispanen haastattelee Selkeästi meille -hankkeen hankesuunnittelija Mira Vihmoa ja kokemusasiantuntijana sekä saavutettavuustestaajana työskentelevää Heikki Oksasta.

Janett Halosen mukaan monet suomalaisen yhteiskunnan palvelut ovat digitalisoituja. Digiosallisuus tarkoittaa osallisuuden toteutumista digiympäristöissä eli että jokaisella on mahdollisuus osallistua niihin toimintoihin ja palveluihin, jotka kokevat itselleen tärkeiksi. Hankkeen erityinen fokus on digitalisaation vaikutuksissa työllistymiseen. Digiosallisuuden toteutumiseksi ihmisillä pitäisi olla tarvittavat taidot ja valmiudet toimia, laitteet sekä tieto tarvittavasta digituesta. Näissä tiedoissa ja taidoissa voi olla yksilöllistä vaihtelua. Lisää tietoa Digiosallisuus työllisyyden edistämisessä -hankkeesta: https://www.metropolia.fi/fi/digiosallisuus-tyollisyyden-edistamisessa

Heikki Oksanen määrittelee kognitiivisesti saavutettavan verkkosivun helppokäyttöiseksi. Helppokäyttöisten palveluiden kielen pitää olla selkeää suomea ilman lainasanoja. Turhan taiteellisia kuvia ja videoita on syytä välttää. Verkkosivujen käytettävyyttä voi parantaa esimerkiksi selkeällä fontilla ja hyvällä hakutoiminnalla. Vihmo täydentää, että saavutettavia verkkopalveluita voi käyttää ruudunlukuohjelmalla.

Mira Vihmo kuvaa kognitiivisen saavutettavuuden vaikuttavan hänen työssään niin, että viestintää tehdään mahdollisimman helpoksi lukea ja ymmärtää. Samalla hän muistuttaa, että saavutettavuus on asia, jota voi aina kehittää ja helppokäyttöisyyttä parantaa. Jos haluaa omalle verkkopalvelulleen saavutettavuusarvioinnin, niin hankkeen kautta voi hakea mukaan arviointiin. Hanke valitsee arviointiin hakeneista verkkopalvelut, jotka otetaan arvioitaviksi. Tietoa hakemisesta ja yleistietoa saavutettavuudesta voi hakea hankkeen verkkosivuilta: www.selkeastimeille.fi/